SUL:n toimitusjohtajan Jarmo Mäkelän juhlapuhe

Toijalan Vauhti ry:n 110-vuotisjuhla 6.5.2017

Juhlapuhe
Jarmo Mäkelä
Toimitusjohtaja
Suomen Urheiluliitto
 

Arvoisa juhlayleisö, nyt on syytä tehdä aikamatka 110 vuoden taakse vuoteen 1907. Varttuneimmat meistä pystyvät tuottamaan ainakin mielikuvia siitä, minkälaista elämä Suomessa ja Toijalassa on tuolloin ollut. Suomessa elettiin vielä keisarillisen Venäjän vallan alla, kenraalikuvernööri Bobrikovin murha ja suurlakko vuosina 1904 ja 1905 olivat päättäneet sortokauden, ja aiempaa vapaammat olot näkyivät mm. urheilujärjestöjen ja -seurojen perustamisina. Tuskin ensimmäistäkään autoa oltiin vielä Toijalan teillä nähty, 15. ja 16. maaliskuuta 1907 valittiin ensimmäisillä vaaleilla Suomeen yksikamarinen eduskunta, jonka Venäjän keisari Nikolai II kuitenkin hajotti vuotta myöhemmin. Tuolloin Toijalassa syntyneen pojan eliniän ennuste oli vain karvan verran yli 40 vuotta ja tytönkin vastaava vain noin 45 vuotta. Viimeksi kuluneen 110 vuoden aikana Suomi on muuttunut paljon, kehittynyt valtavasti enemmän kuin minään aiempana vastaavan mittaisena ajanjaksona ja pääsääntöisesti hyvään suuntaan. Toki haasteitakin piisaa.

Ei ole sattumaa, että itsenäisen Suomen lähestyessä sataa vuottansa lukuisat maamme urheilujärjestöt ja urheiluseurat viettävät juuri näinä vuosina saman mittaluokan pyöreitä juhlavuosia.

Urheiluhistorioitsijat tulkitsevat väkevästi, että viisi vuotta ennen kansakuntamme itsenäistymistä suomalaisurheilijat voittaessaan Tukholman olympiakisoissa 1912 yhteensä 26 mitalia nostivat Hannes Kolehmaisen johdolla Suomen maailman kartalle. Yhdeksästä kultamitalista kestävyysjuoksija Hannes Kolehmainen voitti kolme: 5000 metriä, 10000 metriä ja maastojuoksun. Tuolloinhan Hannes ja muu Suomen joukkue marssivat olympiakisojen avajaisissa omana osastonaan muun keisarillisen Venäjän joukkueen takana ja kilpailivat Venäjän lipun alla. On mielenkiintoista arvioida tuon ajan tuntoja Toijalassa, jonka urheiluseura Vauhti oli viisivuotisen toimintansa myötä päässyt hyvään alkuun. Tukholmasta kantautuneet olympiauutiset olivat nostattamassa urheiluinnostusta valtakunnassa ennen näkemättömiin mittoihin, johon ilmiöön toi oman mausteensa näkymä ja harras toive itsenäisestä Suomesta.

Martti Jukolan sanoin itsenäisyyttä hakevassa maassa ”urheilusta muodostui uskonkappale, joka syöpyi kansan sieluun ja urheiluvoitoistaan nuori kansakunta imi itseluottamusta ja tulevaisuudenuskoa”.

Tämä asia lienee suurin yhteinen nimittäjä sille, että kansainvälisen urheiluliikkeen alkuhistoriassa, 1910-, 1920- ja 1930- luvuilla Suomen urheilumenestys oli tämän päivän katsannossa jotakin käsittämätöntä, itse asiassa kaikissa 1920- ja 30-luvun olympiakisoissa oli vain kolme suurvaltaa, Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Suomi. Tuo Tukholman kisojen aikainen historiatulkinta laajeni sekä yksilöityi, kyseisinä vuosikymmeninä Suomea paitsi juostiin, myös heitettiin, painittiin, hiihdettiin tai pikaluisteltiin maailman kartalle. Tuolloinen Suomen ihme perustui myös siihen, että meillä urheilusta tuli huippusuosittua koko kansalle, kun se monessa maassa rajautui vain tiettyihin kansanosiin, missä sotaväen, aatelisten tai yliopistojen temmellyskentäksi.

Kun maamme urheilujärjestöt ja -seurat perustettiin samoina vuosikymmeninä kyseisen innostuksen, jopa hurmoksen vallitessa, on helppo ymmärtää, että urheiluseurat rakentuivat ”kivijalalle”, jonka kantovoima on riittänyt näihin päiviin saakka. Huomion arvoista on sekin, että hitaasti kaupungistuvassa maassa vuosisadan alun suomalaiset olivat ruumiillisen työn karaisemia ja elinvoimaisia – asia, joka koko kansan mitassa tuli todistetuksi paitsi urheilumenestyksenä, eritoten sotavuosina eikä vähiten talvisodassa.

Vauhdin historiadokumenteista oli mielenkiintoista lukea paikallisesta 20-luvun juoksubuumista. Paavo Nurmen ja Ville Ritolan maailmanvalloituksia oltiin varmasti seurattu piirun tarkasti. Edellisen vuosikymmenen juoksusankari Hannes Kolehmainen osallistui jo veteraani-ikäisenä Toijalan urheilukentän vihkiäiskisoihin 1925. Kaksi vuotta myöhemmin Vauhdin 20-vuotisjuhlallisuuksiin kuului viestinjuoksuna Toijalan ympärijuoksu, jonka lopputulokset kuvastavat oivallisesti silloista buumia, jonkalaista osa meistä pääsi kokemaan myös 70-luvulla, kun Viren, Vasala, Kantanen ja kumppanit innoittivat suuren osan kansaa harrastamaan juoksua. Tuossa 90 vuotta sitten juostussa Toijalan ympärijuoksussa voiton vei suojeluskunta ennen pikku-poikia, Vauhdin joukkuetta, rautatieläisiä, liikemiehiä ja ikämiehiä.

Raskaat sotavuodet verottivat rankasti myös Suomen urheilun elinvoimaa. Helsingin vuodelle 1952 myönnetyt olympiakisat sekä sotakorvauksien kiihdyttämä koko valtakunnan rakentaminen pitivät myös urheilun liekin elossa. 20- ja 30-lukujen menestyminen olivat muisto vain, mutta perinteisten lajien huippuyksilöitä varttui valtakunnan eri puolilla. Yksi heistä oli Eeles Landström, joka hallitsi yleisurheilun koko lajikirjon ja edusti Suomea jo parikymppisenä juniorina omien olympiakisojemme kymmenottelussa. Seiväshypystä tuli kuitenkin taitavan ja komean nuorukaisen leipälaji. Kaksi Euroopan mestaruutta, 1954 Bernistä, 1958 Tukholmasta, olympiapronssi Roomasta 1960, kolme Euroopan ennätystä, 13 Suomen ennätystä sekä 25 peräkkäistä maaotteluvoittoa tekivät Eeleksestä paitsi 50-luvun urheilijasankarin myös yhden suosituimmista suomalaisista. Terässeipään viimeinen valtias jätti lajillensa erinomaisen alustan, josta Nikula, Ankio, Nyström, Laitinen, Koskela ja kumppanit pääsivät lasikuituineen 60-luvun alkuvuosina rakentamaan lajistaan tuon vuosikymmenen todellisen hitin. 

Arvoisa juhlayleisö, Toijalan Vauhdin vuosikymmeniin jonkin verran perehtyneenä ja seuran tuoreempaa historiaa myös hieman tuntevana rohkenen tässä yhteydessä todeta, että me kaikki voimme olla hyvin ylpeitä siitä, miten seuran perustavan kokouksen aikoinaan määrittämistä velvoitteista on seurassa sen kaikkina vuosikymmeninä huolehdittu.

Vauhdin kilpaurheilun upean historiatiedon ohella oli kiintoisaa perehtyä seuran edelleenkin elinvoimaisiin kilpailu- ja muihin tapahtumiin, naisjaoston toimintaan, Vauhdin majan rakentamiseen, senioritoiminnan järjestäytymiseen tai seuran alaosaston Pulssin syntyyn.

Mitään yksittäistä perustetta tai motiivia ei Toijalan Vauhdin satakymmenvuotiselle menestystarinalle liene löydettävissä. Kyse on yhteisöllisyydestä, rakkaudesta kotiseutuun ja kotiseuraan, yhdessä tekemisen riemusta, joka on rikastuttanut suuren osan akaalaisista elämää kaikkien itsenäisen Suomen aikaisten sukupolvien osalta.

Siinä se on, ensisijainen selitys niille uskomattomille tarinoille, joissa suomalaiset vapaaehtoiseen järjestötyöhön toimintansa perustaneet urheiluseurat ovat kantaneet päävastuun kansakuntamme liikuntakulttuurista, kilpaurheilusta eritoten.

Yksi osoitus suomalaisten urheiluseurojen voimasta on se, että urheilun painopiste ei ole kaupungistunut läheskään samassa suhteessa kuin yhteiskunnallinen toimeliaisuus yleisesti maamme tuoreimmassa historiassa. Maaseutuseurat kasvattavat edelleen valtaosan eri lajien kärkiurheilijoista, esimerkkinä yleisurheilun tuoreimmat arvokisamitalien mitalijuhlat, joita on vietetty Pielavedellä, Alajärven kaupungin Lehtimäen kylällä tai Ilmajoella.

Toijalan Vauhdin koko historian mittaisten valtalajien yleisurheilun ja hiihdon nykyhistoriastakin muistetaan hyvin Noora ja Nelli Toivon sekä Emma Millardin saavutukset viime vuosien juoksuradoilta tai Juha Vankan, Kai Holkerin, Tapio Vihisen ja Hannu Riipisen hiihdon SM-pronssi vuodelta 1996.

Urheiluseuroja leimaa laaja vapaaehtoistyö, siihen kohdistuvat odotukset ja velvoitteet lasten ja nuorten harrastamisesta kilpaurheiluun sekä koko kansan liikuttamiseen. Seuratyöntekijöistä kyseiset haasteet ja odotukset tuntuvat varmasti välillä kovilta urheilun kaupallistumisen, määrärahojen niukkuuden ja vapaaehtoistyöntekijöiden vähenemisen seurauksena.

Toijalan Vauhti toimii ja suunnittelee edelleen toimintaansa koko liikuntakulttuurin ja kaikki kuntalaiset huomioivaksi. Toijala tarjoaakin erinomaisen kasvualustan paikalliselle seuratyölle. Toijalan oivallinen sijainti ruuhkasuomen keskiössä, sopivan monipuolinen yhdyskuntarakenne ja Vauhdin kivenkova jo toistasataavuotinen perinne takaavat edelleen pohjan dynaamiselle seuratyölle sen kaikkien sektoreitten osalta.

Kun arvioidaan julkista sektoria – valtiota ja kuntia – urheiluseurojen kumppaneina, on liikuntapaikkarakentaminen toimiala, joka on Suomessa hoidettu varmasti kansainvälisenkin vertailun kestävällä tavalla. Vireänä kuntayhteisönä Akaan kaupunki näyttää olosuhteiden osalta arvottaneen korkealle ne tarpeet, joita Toijalan Vauhdilla on, puhutaanpa sitten kilpailemisesta, harjoittelemisesta tai liikunnan harrastamisesta. Näin ollen tässäkin yhteydessä on syytä kohdistaa suuret kiitokset kaupungin ja Vauhdin tuloksekkaalle yhteistyölle sekä toivottaa sille parasta jatkoa.

Suomalaiset ovat edelleen hyvin innokkaita seuraamaan urheilua.  Keihäänheittäjien, hiihtäjien tai jääkiekkoilijoiden kilvoitellessa isosta menestyksestä tv:n katsojaluvut ovat usein miljoonan paremmalla puolella. On luonnollista, että urheilun iso julkisuus sitoutuu huippu-urheiluun, mitalilla on kuitenkin himmeämpikin puolensa.

Huippu-urheilun globaali kaupallistuminen ja kansainvälisten urheilujärjestöjen lajiensa tv-oikeuksista saamat tähtitieteelliset tulot ovat johtaneet vastenmielisiin ilmiöihin, joista Venäjän urheilun doping tai Kansainvälisen Jalkapallo- ja Yleisurheiluliiton korruptoituneisuus ovat tämän ajan vahvasti uutisoituja esimerkkejä. Ei ole ihme, että keskiarvoinen kansalainen, ”Pihtiputaan mummo” saattaa ajatella kaikkien upporikkaiden – vieläpä veronmaksajien rahoilla rikastuneiden – huippu-urheilijoiden käyttävän dopingia ja vetävän perässään – edelleen veronmaksajien rahoilla – suurta joukkoa turhia tukihenkilöitä, mistä kritiikistä urheilujohtajat saavat aina suurimman osan. Toki ainakin valtaosa urheiluväestä tietää, että kaikkien suomalaisnuorten kohdalla, jotka omissa lajeissaan valmistautuvat vaikka tuleviin olympiakisoihin, ovat yllä mainitut mielikuvat niin pielessä kuin olla voivat.

Kohtuullisen usein törmää arvioihin, joiden mukaan suomalaiselta urheiluväeltä on puuttunut yhteinen visio, mikä on edesauttanut urheilumme järjestökentän sirpaloitumista. Keskusjärjestöt ja lajiliitot ovat hakeneet yhteiskunnallisia perusteita toiminnoilleen liian pirstaleisesti, usein tarpeettomia vastakkainasetteluita esimerkiksi kilpaurheilun ja harrasteliikunnan välille aiheuttaen. Nyt olemme uudessa tilanteessa, kun Suomen Olympiakomitea on kuluvan vuoden alusta lähtien asemoitunut maamme kaikkien liikunta- ja urheilujärjestöjen keskusjärjestöksi. Olympiakomitean laajentuneen roolin sekä järjestökentän yhteisen vision  ”Suomi on paras Pohjoismaa sekä maailman liikkuvin kansa 2020” kirkastuminen tulee parhaassakin tapauksessa vaatimaan vielä vuosien työn.

Urheiluseuran ydintehtävänä tulee olla lasten ja nuorten ohjaaminen ja valmentaminen, se on lajista riippumatta pitkäjänteistä peruskuntotekijöiden harjoittelua ja lajitaitojen opettelua. Urheilevien lasten ja nuorten elämää ja harrastuksia ohjaa kolmiyhteys ”koti, koulu ja urheiluseura”. Kilpaurheilijaksi kasvamisen näkökulmasta kaikilla kyseisillä tahoilla on iso merkitys. Suomen systeemissä kodin ja urheiluseuran yhteispeli on ratkaisevaa. Lapsiperheiden isät ja äidit pyörittävät urheiluseurojamme ja saavat sieltä lastensa ohjaamiseen, valmentamiseen kuten muuhunkin seuratyöhön tarvittavan motiivin ja osaamisen. Koulu antaa paljolti muita elämisen eväitä, ohjausta myös liikunnan ja urheilun harrastamiseen.

Juuri yleisseura on hyvä foorumi tuottamaan jäsenilleen liikunnallisesti toiminnallisen sekä monipuolisen lapsuuden ja nuoruuden. Tämän päivän Vauhdissa kuten muissakin yleisseuroissa jaostojen välistä yhteistyötä lienee edelleen lisättävissä. Vuosikellossa esimerkkeinä yleisurheilua kesällä sekä hiihtoa talvella harrastavien lasten ja nuorten harrastaminen ja harjoittelu on jaostojen välisellä yhteistyöllä organisoitavissa ympärivuotiseksi sekä määrällisesti suureksi. Toki Akaan kokoinen paikkakunta on sopivan kokoinen myös seurojen välisen yhteistyön rakentamiseksi.

Myös tutkimustuloksin on osoitettu, että urheilijan ihmisenä kasvaminen toteutuu silloin, kun urheiluharrastus, sen ohjaus ja valmennus toimivat.  Tutkijat Seppo Sarna ja Pauli Vuolle Helsingin ja Jyväskylän Yliopistoissa ovat tutkimuksillaan osoittaneet, kuinka eri vuosikymmenten maajoukkueyleisurheilijat ovat eläneet pidempään ja terveempinä sekä nousseet työelämän sosiaalisessa portaikossa ikä- ja koulutustasoverrokkejaan korkeammalle. Selitysmalli näille tuloksille lienee kahtalainen. Menestyminen urheilijana on rakentanut statusta, joka on hyödynnettävissä urheilu-uran jälkeen. Toisaalta urheilun harrastaminen lapsesta aikuiseksi kehittää myös henkisiä ominaisuuksia, joiden turvin oman elämänkaaren hallinta toimii loppuun saakka.

Tänään nuorten urheilijoiden koulunkäynti- ja opiskelumahdollisuuksiin kiinnitetään paljon huomiota. Liikuntapainotteiset koululuokat ja urheilulukiot ovat jo vakiinnuttaneet asemaansa koululaitoksessa, lisäksi valtakunnan ja maakuntien kasvukeskuksiin perustettujen urheiluakatemioiden toiminta-ajatus on urheilun ja opiskelun juoheva yhteen sovittaminen kyseessä olevien kaupunkien oppilaitoksissa ja parhailla harjoituspaikoilla.

Tämän päivän keski-ikäiset ja varttuneemmat kansalaiset ovat saaneet kokea elämänsä muuttuneen enemmän kuin mikään aiempi sukupolvi. Tässä katsannossa ei ole mikään ihme, että tuoreen historian muutokset ovat olleet merkittäviä myös urheilumme profiilissa. Tämän asian esille ottaminen on erityisen kiintoisaa juuri Toijalan Vauhdin 110-vuotisjuhlan juhlapuheessa – seuran, jonka menestyslajeista Suomen urheiluhistorian ”kivijalat” yleisurheilu ja hiihto ovat kuuluneet seuran toimintaan sen kaikkina vuosikymmeninä. Toki meriittejä löytyy muistakin lajeista, hyvänä esimerkkinä kansallispeliksi nousseen ja hyvin laajasti harrastetun pesäpallon nuorten Suomen mestaruus vuodelta 1929.

Ei liene sattumaa, että sotien jälkeisen huippu-urheilumme iso menestys koettiin 1970-luvulla, joka oli jalostanut lapsuutensa talvet hiihtäneet ja kesät yleisurheilleet suuret ikäluokat parhaaseen urheiluikäänsä. 1980-luku oli vielä yksilöurheilun vuosikymmen, mutta 1990-luvulla suunta muuttui. Joukkuelajien suosio saavutti aiemmin kokemattomat mittasuhteet, mikä johti tilanteeseen, jossa perinteiset yksilölajit – kuten yleisurheilu, hiihto, paini ja monet muut – ovat harrastajamääriensä osalta olleet häviäjiä.

Julkinen sektori, kunnat ja kaupungit painivat ensisijaisesti sosiaali- ja terveydenhuollon sekä koulutoimen budjettiensa kanssa. Tässä tilanteessa tasavallan hallituksen visio ”tunti liikuntaa jokaisen peruskoululaisen päivään” on arvokas, sen toteuttaminen ei ole realismia perinteisen koululiikunnan resurssein, siihen tarvitaan Liikkuvan Koulun innovaatioita, laajaa yhteistyötä ja urheiluseurojen kasvavaa panosta.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on osoittanut urheiluseurojen työn arvostamista jakamalla jo kuutena vuotena peräkkäin useiden miljoonien eurojen edestä suoria seuratukia. Hyvin kohdennettuna kyseiset tuet auttavat maamme liikunta- ja urheilukulttuuria tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Seuratukia tulisi ensisijaisesti suunnata niihin seuroihin, joilla on tuloksenteon perinnettä ja olemassa olevaa toimintatarmoa sekä osaamista, käsitykseni mukaan Toijalan Vauhdilla tätä pääomaa on. Dynaaminen kuntarakenne, seuran kunnioitettava jäsenmäärä sekä aktiivinen perustoiminta lukuisine kilpailu- ja kuntoilutapahtumineen olisi mitä soveliain työmaa myös päätoimiselle seuratyölle, mikä järkevästi rakennettuna generoisi kaikkein tärkeintä työtä, vapaaehtoista seuratyötä. Tästä saattaisi syntyä se myötäkierre, jota tämän päivän seura alati kasvavine vaatimuksineen tarvitsee. 

Nykyperheet ovat valmiita maksamaan lastensa hyvistä harrastuksista.  Tässä asiassa joukkuelajiseurat ovat olleet yksilölajeja paremmin hereillä. Tämä lienee tuttu ilmiö myös Akaan seudulla. Toimintamalleja ei voi koskaan siirtää seurasta tai urheilumuodosta toiseen, mutta joukkuelajien viitoittamaa tietä pitää mennä. Hyvin hoidetut ja ympärivuotisesti toimivat urheilukoulut tai nuorisovalmennusryhmät ovat rahanarvoisia asioita. Kympistä-parista sataankin euroon nouseva lukukausimaksu per urheilukoululainen tai nuorisovalmennusryhmäläinen antaa seuralle mahdollisuuden vähintäänkin kulujen korvaamiseen aktiivisesti työskentelevälle ohjaajalle tai useaksi vuodeksi valmennusryhmäänsä sitoutuvalle valmentajalle.

Tämän päivän Euroopassa 215 000 000 aikuisikäistä ihmistä haluaa elää aiempaa terveemmin ja tekee sen paljolti yleisurheilemalla, harrastamalla juoksulenkkeilyä, Suomessa kelien salliessa paljolti myös hiihtoa. Tahko Pihkalan aikaan harrasteliikuntaa ei tunnistettu eikä täten ohjeistettu urheiluseurojen ydintoiminnaksi. Tänä päivänä asia on toisin, juoksuharrastuksen edistäminen on leimallinen osa Vauhdinkin tätä päivää. Tuoreet tutkimukset osoittavat liikunnan ja urheilun olevan Suomen suosituimman harrastuksen, toki voimakkaasti polarisoituvan. Tämä tarkoittaa sitä, että ne jotka liikkuvat, liikkuvat entistä aktiivisemmin kun taas noin kolmannes kansasta on täysin liikkumatonta.

Toijalan Vauhdissa on eri aikakausina urheilijoiden ohella vaikuttanut sellaisia henkilöitä – seuran puheenjohtajat yleensä kärkinä – joiden työ ja vastuunkanto ovat vetäneet mukaansa teidät kymmenet, tarvittaessa sadat seuratoimijat ja tukihenkilöt. Suuri osa tässäkin juhlassa paikalla olijoista on lisäksi sitoutunut Vauhtiin kymmenien vuosien mitalla, suvuittain ja sukupolvittain. Historiasivuja silmäiltyäni uskallan esimerkinomaisesti mainita kyseisinä vastuunkantajina ja sytyttäjinä vaikkapa hiihtomiehet Aimo Niittymäen, Rauno Hakalan ja Jukka Pulakan, joiden kädenjälki on näkynyt Vauhdin upeana hiihtomenestyksenä vuosikymmenten ajan 50-luvulta lähtien. Urheilun seuratyössä tarvitaan mitä moninaisinta osaamista. Esimerkkinä tätä puhetta valmistellessani sain haraviini mielenkiintoisen tiedon, lukuisten tv-kisoja järjestävien seurojen käyttämän yleisurheilun sähköisen tulospalvelun erikoisasiantuntijan Ria Väisäsen, joka on Vauhdin kasvatti.

Järjestötyön nykytrendit osoittavat, että jäsenyydet ovat laskussa ja osallistuminen nousussa, pitkäjänteisestä sitoutumisesta on siirrytty projekteihin ja lopulta osallisiksi kertaluonteisia elämyksiä. Perinteisen urheiluseuratyön kohdalla kiinnittyminen seuraan ei enää ole automaatio, motiivien lähteet sirpaloituvat usein lajijaostoon tai omaan joukkueeseen tai omien lasten urheiluharrastukseen.

Suomalaiset haluavat edelleen tehdä vapaaehtoista urheiluseuratyötä, mutta aiempaa enemmän omilla ehdoillaan siihen kuuluvaa ajankäyttöä itse määritellen. Tämä tarkoittaa sitä, että tuloksia aikaan saavalla urheiluseuralla pitää olla paljon toimintaan osallistuvia jäseniä. Kuten myös nykyhistoria osoittaa, Toijalan Vauhdin näkymä on tässäkin suhteessa hyvä.

Tulevaisuuden ennustaminen on aina vaikeata, siihen uskon, että väkevästi läpi historiansa toiminut Toijalan Vauhti kantaa vastuunsa liikunta- ja urheilukulttuurimme elinvoimasta tällä seutukunnalla myös tulevina vuosikymmeninä.

Haluan kiittää Toijalan Vauhtia upeasta kutsusta saapua pitämään tämä juhlapuhe. Myös edellinen vierailuni paikkakunnalla oli juhlava ja mieleen painuva, silloin elokuussa 2015 vihittiin Eeles Landströmin muistomerkkipatsas Akaan keskusurheilukentällä Toijalassa. Tuolloin Eeles itse halusi muistomerkkipatsaan oman urheilu-uransa lisäksi symboloivan sitä kamppailua, jolla Suomi yhteiskuntana nousi 1950-luvulla osoittaen poikkeuksellista sisua ja yhteenkuuluvuutta – isoja arvoja, joiden kantovoimasta me suomalaiset saamme nauttia tänäkin päivänä.

Näillä sanoilla tuon henkilökohtaiset sekä Suomen Urheiluliiton onnittelut Toijalan Vauhdin juhlapäivään. Onnittelujen vakuudeksi Suomen Urheiluliitto on kartuttanut seuran nuorisotoiminnan tukitiliä juhlakutsun mukaisesti. Lisäksi pyydän seuran puheenjohtajaa Heidi Hiden-Knuutilaa vastaanottamaan Suomen Urheiluliiton huomionosoituksena seuran tiloihin sijoitettavaksi tarkoitetun lahjan.

Kiitoksia!

Jarmo Mäkelä
Toimitusjohtaja

Suomen Urheiluliitto